Kellokortti asiantuntijatyössä

Tänään uutisoitiin EU:n oikeusviranomaisen päätöksestä joka määrää työnantajan valvomaan työntekijän työaikaa. Työaika ei saisi ylittää 4 kuukauden jaksoissa 40 tunnin keskimääräistä työaikaa viikossa (linkki uutiseen).

Hesari revitteli klikkiotsikolla kellokorttien palaamisesta. Ymmärrän. Olen kellokorttiin tutustunut 30 vuotta sitten kesätöissä konepajalla.

Vaikka saatamme huomenna käyttää modernia kellokorttia, fiksumpaa olisi ollut käsitellä aihetta laajemmin yhteiskunnan työtehtävien kautta. Onko hyvä jos lääkäri painaa 8 tuntia päivystystä ja siihen 8 tuntia yksityisellä? Voiko rakennusmies painaa 14 tunnin päivää? Voiko yritysvalmentajan matkapäivän laskea työajaksi? Miksi on kohtuullista, ja mitä kohtuullisuudesta tulisi maksaa?

Kirjoitan tätä tekstiä pikavuorossa matkalla valmennuspäiviltä. Kolme hyvää ja tiukkaa valmennus- ja opetusluentoa yli 300 km päässä kotoa tarkoittaa kolmea päivää tien päällä.

Koska valmennus on 1/2 päivän paketteja on minulla velvollisuus työsopimuksen mukaan täyttää toinen puoli päivästä muulla työllä. Onneksi se onnistuu. Vähintäänkin seuraavaa päivää suunnittelemalla.

Tätä epämääräistä “työaikaa” voisi seurata vaikka koneeseeni asennettavalla sovelluksella: klik ja työaika on päällä. Paitsi, että päivällä luennon jälkeen sitä mielellään ottaa ulkona reippaan tunnin happihyppelyn. Ammatinvalinnan positiivisia puolia tämä, turha olla kateellinen.

Herää kiusaus, jätänkö seurannan päälle vai otanko pois?

Yhteiskunnan on hyväksyttävä meillä on todella paljon duuneja joissa maksetaan tuloksista, ei tunneista (EU päätökseen voi tutustua tästä).

Ja koska meillä on duuneja, joissa maksetaan tunneista - huono tulos johtaa usein kassan kautta kilometritehtaalle, pidän tehtyä päätöstä esimerkkinä yhteiskunnan onnettomasta taidosta ymmärtää nyky-yhteiskuntaa, etätyötä, teknologiaa tai verkostoitumista. Työn tuloksen arvoa on helpompi tarkastella ulkoa käsin, verkostossa, kuin sisältä, tunteja laskemalla.

Antti

p.s. Tätä tekstiä ei tehty työajalla mutta ajatus siitä “saattoi” syntyä työajalla.

Lupaankin tehdä 7h 45min päivän tänään, mutta huomenna teen ajatustyötä kotipihalla kävelemällä paljain jaloin nurmikolla :)

Pahinta on yksinäisyys. Ajatuksia etätyöskentelystä

Kolme kuukautta sitten aloitin henkilökohtaisen kokeilun. Voisinko asua Talolla, maalla, tehdä töitä sieltä käsin, ylläpitää ihmissuhteita ja tehdä suurin piirtein samoja asioita kuin kaupungissa? Talolla ei ole juurikaan naapureita, kiitos isohkon tontin ja lähimpään kyläkeskittymään on vajaat 15km.

Toukokuun kuulas aamu Talolla

Toukokuun lopussa siirsin tavarat ja vaatteet lauttasaarelaiskaksiostani remontin alta pois kohdaten ensimmäisen (1) haasteen – Talolle on vuosikymmenen mittaan kertynyt niin paljon ei-sitä-koskaan-tiedä-tarvitseeko-tätä –materiaalia. Ensimmäisten viikkojen aikana koin oman pakotetun Konmari -hetkeni. Toistakymmentä säkkiä vaatteita ja tavaroita on toivottavasti löytänyt uuden kodin ja käyttäjän. Ja yllättävän kivasti monet tuotteet myös katoavat juhannuskokossa.

Oppi kaksi (2). Kollegani kirjoittaa blogissaan työmatkustamisen haasteista. Siitä miten päivät venyvät väkisin pitkiksi. Siitä miten työpäivän päätteeksi tehty liikunta siirtyy väkisin viikonloppuaktiviteetiksi.

Sama tapahtui minulle. Jos haluan ehtiä yhdeksäksi Kauppakorkeaan opettamaan, hyppään 07.15 pikavuoroon. Pysäkille päästäkseni ajan 20 minuuttia ja koska olen aamuisin hitaalla, herätys on 05.50. Tämä taas tarkoittaa, että perinteisen yökukkujan piti muuttaa rytmiä. Joka taas lyhensi illasta tunnin tai pari, niitä hetkiä, joina kaupungissa käytiin vielä salille tai väännettiin seuraavan päivän powerpointtia. Ja koska jälkimmäistä ei voi jättää tekemättä, liikunta jää vähemmälle. Pelottavaa ihan omasta ja miksei kansantalouden näkökulmasta!

Hallitus on suunnitellut, että työmatka voisi olla 80km, joka työttömän työnhakijan pitäisi hyväksyä. Järjetön ajatus päivittäisenä matkana. Minulle se merkitsee Turussa töissä käyntiä. Onneksi meillä on toimisto siellä. Helsingissä käynti on yhteensä 250km työmatkaa. Paljon jos sen tekisi joka päivä.

Tässä kohtaa täytyy kiittää pikavuoroyhtiöitä. Aikataulut pitävät kohtuullisesti. Helsingin järjettömille tietyömaille ei mitään voi. Bussit ovat siistejä ja verkkoyhteydet toimivat (junaa en käytä, rantarata on aivan liian herkkä viivästymisille). Onneksi pystyin soveltamaan tilannetta niin, että aloitin päivät bussissa klo 07.30 ja yritin lähteä Helsingissä viimeistään neljältä. Sekin tekee päivästä kyllä pitkän. Toivottavast muutkin vastaavassa tilanteessa voivat sopia työmatkan olevan työaikaa. Kysehän on vain tavoitteiden asettamisesta. Kuka hemmetti enää mittaa toimistoaikaa valkokaulushommissa?

Ajoin toki useasti koko matkan Helsinkiin tai Turkuun omalla autolla, mutta en kyllä tekisi joka päivä. Järjetöntä puuhaa ja ajanhukkaa.

Oppi kolme (3): etätyö. Ihanaa, että olen päätynyt alalle, jossa etätyö on mahdollista. Osittain. Esimies ei voi olla etänä joka päivä vaan hänen tulee olla paikalla. Vuosien mittaa käytännössä opittu taito. Eli jos haluaisin tehdä paljon etänä töitä Slackin, Skypen, Hangoutin, GoToMeetingin ym avulla en missään tilanteessa johtaisi joukkoja. Jopa projektinjohtaminen etänä on minusta haastavaa (mutta mahdollista).

Joka tapauksessa olen etätyön vankka kannattava niissä tilanteissa joissa se on mahdollista. Taloudellisesti fiksua. Ympäristöystävällistä. Tekee mielelle hyvää. Vaikka etätöissä käväiseekin verkkareissa hieman kävelemässä järvenrannassa, väitän olevani tehokkaampi. Opin (4) itsestäni, että to-do-listan jakaminen kahteen osaan a) tee heti b) mieti myöhemmin on hyvä tapa.

Tärkeintä mitä tästä kesästä ja alkusyksystä jää käteen on yksinäisyyden tunne ja pelko (5). Kun kesäkuun alun illassa seurana on vain korvien tinnitys ja ajoittainen linnunlaulu sitä tuntee itsensä ajoittain aika yksinäiseksi. Vaikka olen sisällä pieni introvertti, olen sen verran sosiaalinen eläin, että kaipaan muita ihmisiä ja elämää ympärilläni. Jotkut eivät, toiset kyllä. Kaipasin kävelyä veden äärellä katuvalojen loisteessa (joka on ristiriidasssa oman 180m rantaviivan kanssa), joka veikin miut usein Turkuun käymään, muiden ihmisten ääniä (naapurissani on kaupungin uimaranta…), värikkäiden liikkeiden ikkunoita (vaikka kesäkuun kukkameri oli upea) tai nopeaa piipahdusta kahvilaan (kiitos Kahvila Papu, Cafe Maku ja Kuiron Leipomo, olette tietämättänne pitäneet minut järjissäni).

Syyskuussa takaisin ja 30. vuosi pääkaupunkiseudulla alkaa. Ehkä ensi keväänä teen tämän muuton uudestaan. Onhan se niin ollut että Helsingin eliitti sata vuotta sitten vetäytyi kalusteineen luonnon helmaan, hahah ….

Alla tunnelmia 3 kuukauden ajalta.

Ps. Oppi kuusi (6). Minussahan elää pieni House&Garden –ihminen!